Sunnuntaina Metsänkylän joulumarkkinoilta tarttui mukaan tonttu, joka oli tehty kuohuviinipullonkorkin ympärille. Mikä tuuri, että lempimateriaalilleni tuli käyttöä! Ilta sujuikin rattoisasti lasten kanssa askarrellessa.
Mitäpä sitä ei äiti tekisi lastensa askartelutaitoja tukeakseen?
Ihanaa, taas on se aika vuodesta, jolloin on luvallista hoilottaa joululauluja kotona, kulmilla ja kirkoissa. Ymmärtäkää oikein: en haikaile ympärivuotisesta kailotuksesta. Päinvastoin, tiedän kokemuksesta olevani loppiaisena kurkkuani myöten täynnä kaikkea musiikkia, joka vain vihjaakin joulusta. Mutta nyt, juhlakauden alkumetreillä, joululaulut virittävät minut – ja aika monta muutakin tuntemaani ihmistä – hyviin fiiliksiin.
Vaikka diggaan hulluna Nat King Colen tulkintaa Merry Christmas to You -laulusta ja sieluni sulaa joka kerta, kun näen lumiukkojen lentävän Walking in the Air-biisin soidessa, ymmärrän kyllä, miksi osa kansalaisista vaihtaa radiokanavaa tai valitsee cd-soittimeensa ennemmin bossa novaa kuin kuuntelee joululauluja. En minäkään kestä sitä tingeltangelia, joka pauhaa tauotta tavarataloissa ja jota tungetaan särisevänä versiona jonotusääneksi. Minä puhun ehdasta asiasta, sellaisesta kuin tämä God Rest Ye Merry Gentlemen, jonka esittää Annie Lennox bändeineen. Ja nyt joka iikka mukaan laulamaan!
Marraskuun pimeydessä aurinkoa ja valoa oppii arvostamaan aivan eri tavalla. Vastakohdat täydentävät toisiaan ja marraskuun valossa on jotain ihmeellistä. Kynttilän valo lyhdyssä, ensimmäiset jouluvalot ja ensimmäisen adventin kynttilä ilahduttavat. Valon kaipuiset voivat suunnata myös Hämeenlinnan Taidemuseoon, jossa Charles Sandisonin Tavastehus Kronomagasines teoksessa valot valtaavat kokonaan Lohrman rakennuksen.
Metsänkylän kartanolla pidettiin tänään käsityöläisten joulumyyjäiset, tosin valitettavassa kurasäässä. Pieni sade ei onneksi lannistanut alpakoiden syöttäjiä tai tontunostajia. (Alpakoilta ei kysytty eikä myyjiltä.)
Tein eilen pitkän lenkin ja kiersin auringonvalossa paistattelevan Hattelmalanjärven. Kävellessäni äimistelin maisemaa: kirkkaanvihreitä nurmikenttiä, jotka työnsivät tuoretta ruohoa. Tienpiennarta koristivat komeat pajunkissat; juuri tuollaiset, jotka Lotta on tallentanut kamerallaan. Kotia lähestyessäni taivas ja Vanaja loimusivat vaaleanpunaisena. Jäin miettimään: tuleekohan tästä talvesta samanlainen kuin kolme vuotta sitten, jolloin jouluna saatiin silkkaa vettä kuin saavista kaatamalla?
En voi sanoa olevani täydellinen jouluihminen, sillä viittaan kintaalla monille, mielestäni jo aikansa eläneille perinteille, mutta yhdestä en luovu: joulukalenterista. Tänä vuonna minulla on niitä (jo nyt) kolme. Yhden ostin itse, kaksi putosi postiluukusta.
Joulukalenterissani tanssivat Rudolf Koivun piirtämät keiju ja tonttu.
Pidän joulukalenterin ideasta: se vie askel kerrallaan kohti juhlahetkeä. Matkan varrella se muistuttaa erilaisista ilonaiheista – kuudentena päivänä luukusta ilmestyy Suomen lippu itsenäisyytemme kunniaksi ja 13. päivänä tervehdimme valon tuojaa Luciaa. Mukaan mahtuu tonttua, poroa, kynttelikköä, piparkakkua, lunta ja tähtiä. Tiedän, koska olen niin monta vuotta luukkuja availlut. Silti joulukalenteri ei ole menettänyt viehätystään, vaan se on samanaikaisesti sekä muisto lapsuusvuosista että vuorenvarma ilahduttaja nykyelämän kiireisissä aamuissa.